Trust no one! Truth is not out there!

PSI-X-Files


Totuus Zavidovosta

Klubimme ensimmäisen jäsenen, kunnioitetun Urho Urhon, poliittiselle uralle mahtuu monta mielenkiintoista tapahtumaa. Yksi kaikkein hämärimmäksi jääneistä on ns. Zavidovo-vuoto vuodelta 1972. Koska historia kiinnostaa klubimme jäseniä, PSI-tutkijamme julkaisevat nyt kolmekymmentä vuotta kestäneen selvitystyönsä tulokset kaikessa karuudessaan.

Vaikka seuraavaa tutkimusraporttia voisi luonnehtia sanoilla "pitkähkö" ja "paljon yksityiskohtia sisältävä", kannattaa se lukea huolellisesti hyppimättä lauseiden ja kappaleiden yli, koska muutoin lukijalla ei ole mahdollisuutta saada kaiken kattavaa kokonaiskuvaa tutkijoidemme saavuttamasta hämmästyttävästä lopputuloksesta. Hyvä tutkimusraportti kun sisältää kaiken mitään lisäämättä ja varsinkaan mitään oleellista pois jättämättä...

Ihan aluksi kerrataan yleisesti tiedossa olevia asioita tuosta vuodosta, joka sattui samana vuonna kuin Yhdysvaltain Watergate-skandaali. Yhdysvalloissa kyse oli murrosta demokraattisen puolueen toimistotiloihin ja murtautujataholta löytyi yhteyksiä republikaaniseen presidentti Nixoniin. Watergateen liittyi presidentti Nixonin ja hänen avustajansa Haldemanin keskustelusta tehdyn nauhoituksen vuotaminen julkisuuteen. Niin Zavidovossa kuin Watergatessakin oli kyse tietojen vuotamisesta, mutta tapahtumien seurauksissa oli eroa sen verran, että Yhdysvalloissa tuo tapahtuma johti presidentti Nixonin enneaikaiseen eroon ja Suomessa taas presidentti Kekkosen virkakauden jatkamiseen poikkeuslailla.

Presidentti Kekkonen neuvotteli Neuvostoliiton johtomiesten kanssa Zavidovossa elokuussa 1972. Neuvostoliiton matka kesti useampia päiviä, mutta varsinaiset neuvottelut Zavidovossa käytiin 17. – 18.8.. Noihin aikoihin Kekkonen ponnisteli Suomen EEC-vapaakauppasopimuksen puolesta ja Neuvostoliiton kerrottiin vastustavan tätä Suomen lännettymistä. Suomen sisäpoliittinen tilanne oli neuvottelumatkan aikana epävakaa. Maassamme piti hallitusvaltaa Rafael Paasion jo eronpyyntönsä jättänyt sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus. Kekkonen kylläkin nimitti tätä hallitusta joskus enemmistöhallitukseksi sen perusteella, että hallituksen jäsenistä enemmistö oli tiettävästi sosiaalidemokraatteja.  Kekkonen oli ennen matkaansa tehnyt työtä enemmistöhallituksen aikaansaamiseksi ja käyttänyt sellaistakin poikkeuksellista keinoa, että oli vieraillut Keskustapuolueen puoluevaltuuskunnan kokouksessa suosittelemassa hallitukseen mukaantuloa ja lehtitietojen mukaan oli lupautunut jopa taivuttelemaan Veikko Vennamon mukaan hallitukseen, jos muut puolueet katsovat sen tarpeelliseksi.

Lokakuun viimeisenä päivänä 1972 Dagens Nyheter (ruotsalainen sanomalehti) julkaisi toimittaja Tor Högnäsin kirjoittaman laajan artikkelin, jossa paljastettiin Kekkosen elokuisella matkallaan neuvostojohdon kanssa EEC-ratkaisusta käymien keskustelujen sisältö tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Sama artikkeli julkaistiin Norjassa Dagbladetissa ja Suomessa Vasabladetissa. Oli aivan selvää, että kirjoittajalla oli ollut käytössään neuvotteluista laadittu salainen muistio, joka oli jaettu vain harvoille. Vuoto johti syyskuun 4. päivänä aloittaneen Sorsan ensimmäisen hallituksen ulkomaankauppaministerin, Jussi Linnamon, eroon sekä ylijohtaja Seppo Lindblomin ja presidentin kansliapäällikkö Antero Jyrängin tuomitsemiseen sakkorangaistuksiin.

Jussi Linnamon rike oli, että hän luovutti salaisen muistion puoluetovereilleen Paavo Lipposelle ja Aimo Kairamolle. Antero Jyrängin rikos oli muistion näyttäminen Yleisradion radiojohtaja Eino S. Revolle, minkä Jyränki kuulusteluissa myönsi. Silloinen kansanedustaja ja myöhemmin pitkäaikaisena ulkoministerinä toiminut Erkki Tuomioja paljasti vuonna 1993 ilmestyneessä kirjassaan, Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan, että hän antoi kirjoittamansa ruotsinkielisen tiivistelmän muistiosta toimittaja Tor Högnäsille. Tuomioja ei kuitenkaan ole tähän päivään mennessä kertonut, miten hän sai muistion käsiinsä. Tämän asian PSI-tutkijamme ovat selvittäneet ja paljastavat sen tässä artikkelissa. Pitkäaikainen demarivaikuttaja ja pääministeri Kalevi Sorsa arveli v. 2003 julkaistuissa muistelmissaan, että presidentti Kekkonen olisi itse ollut vuodon takana ja antanut kansliapäällikkö Antero Jyrängille tehtäväksi vuotaa tiedot Tuomiojalle. Palkinnoksi tehtävän suorittamisesta Kekkonen sitten erotti kansliapäällikkö Jyrängin.

 

Kaikki tähänastinen on kerrottu taustaksi ja on yleisessä tiedossa ja monissa julkaisuissa käsitelty.

Nyt alkaa sitten ennen salassa pysyneen tiedon julkituonti:

PSI-tutkijamme tarkastelivat toki kaiken presidentti Kekkosen itse arkistoiman tiedon tapahtuneista. Presidentti Kekkonen ei suinkaan tarkoittanut päiväkirjojaan julkaistaviksi, mutta hän arveli, että niitä kuitenkin luettaisiin tai mahdollisesti jopa julkaistaisiin luvatta viimeistään hänen kuolemansa jälkeen. Niinpä Kekkonen ei koskaan merkinnyt päiväkirjaansa kaikkein tärkeimpiä asioita ja pohdintoja. Kekkosen savolaisuus ilmeni jopa omien päiväkirjojen väärentämisenä. Kekkosen käsin kirjoittamat päiväkirjat julkaistiin muutama vuosi sitten Juhani Suomen toimittamina. Ainoastaan Kekkosen lapsia ja lasten perheitä koskevat tiedot poistettiin julkaistuista päiväkirjoista. Silmiinpistävää Kekkosen päiväkirjoissa on, että niissä varsin vähän esitetään arveluja Zavidovo-vuotajasta.

Tutkijamme noudattivat PSI-tutkimuksen tärkeintä periaatetta, truth is out there, ja läksivät etsimään totuutta sellaisista tiedonlähteistä, joita ei ole olemassakaan. PSI-tutkijamme, joista jokunen on syntynyt Kekkoseksi, tarkemmin sanottuna Iisveden Kekkoseksi, ryhtyivät tutkimaan presidentti Kekkosen tuhoamia arkistoja. Näistä arkistoista ei ole kerrottu aiemmin tällä PSI-palstalla, mutta niitä on käsitelty näitten sivujen PAGINA-osastossa. On aivan selvää, että arkaluontoisimmat tosiasiat presidentti Kekkosen toimista löytyvät niistä arkistoista, jotka presidentti Kekkonen katsoi viisaimmaksi tuhota.

Tutkijamme lähtivät jäljittämään presidentti Kekkosen tuhoamia arkistoja Iisveden rannoille Savoon. Presidentti Kekkonen näet lähetti Tamminiemestä arkistojaan jo 1970-luvulla tuhottavaksi kaukaisille sukulaisilleen Itä-Suomeen, koska hän ei uskaltanut jättää arkistojaan lähisukulaistensa tuhottavaksi eikä luottanut virkakuntaansa. Lähisukulaisille hän arveli arkistonsa liian järkyttäviksi. Iisveden Kekkoset eivät suinkaan uskaltaneet hekään tuhota presidentin lähettämiä arkistoja oikopäätä, vaan lukivat niitä ja alkoivat sepitellä niiden perusteella tarinoita jälkipolvien kuultaviksi.

Haa! Löytyihän se!
Kuva: PSI-erikoistutkijat Zavidovo-papereiden kimpussa (Photo©JR)
. Kuvaa klikkaamalla voit katsella sitä tarkemmin! (toim. huom.)

Pari kesää Iisveden rantoja kierrellessä paljastui tuhottujen arkistojen kohtalosta uutta tietoa. Arkistomappeja, lehtiöitä tai papereita ei löytynyt mistään. Satojen turhien kyselyjen jälkeen löytyi henkilö, joka johdatti tutkijamme vanhan mökin ullakolle. Siellä oli laatikollinen ääninauhoja ja vanha kelanauhuri. Oppaamme kertoi, että tuolla kelanauhurilla on saatettu nauhoittaa jotain, joka kiinnostaa tutkijoitamme. Tavaroita ei kuitenkaan saanut luovuttaa kenellekään muulle kuin Iisveden Kekkosten suvun päämiehelle. Kuinka ollakaan, tuo suvun päämies oli ikään kuin sattumalta tutkijaryhmässämme mukana ja hän sai nauhat ja kelanauhurin haltuunsa. Oppaamme oli suhteellisen ikääntynyt ja hän oli suunnattoman helpottunut päästyään arkaluontoisesta tavarasta eroon.

Tiedemiehet määrittävät löytyneiden kelanauhojen ikää
Kuva: Kaksi fyysikkoa PSI-labrastamme tutkimassa löytynyttä nauhamateriaalia (Photo©Juha Räty). Kuvassa olevat tiedenainen ja tiedemies ovat kuvan humoristisesta luonteesta huolimatta aivan oikeita tutkijoita! (toim. huom.)

Vintille arkistoitu kelanauhuri osoittautui täysin toimimattomaksi, mutta useimmat nauhat olivat säilyneet käyttökelpoisina ja kuunneltavissa tutkijoittemme laboratoriolaitteilla. Radiohiilimenetelmällä saatiin määritettyä nauhojen iäksi n. 24 vuotta. Nauhan pintamateriaalina käytetyn ferrioksidin dipolien spinien kiertymien tilastollinen varianssi mitattiin myös, ja tällä menetelmällä saatu nauhoitusten ikä poikkesi edellä mainitusta vain 2 kk 3 päivää. Nauhoilla oli puhetta ja itse asiassa puhujana kuulosti olleen kaikilla nauhoilla sama henkilö. Puhujan nimeä ei mainittu eikä myöskään nauhat luovuttanut vanha mies tiennyt tai ei ainakaan suostunut kertomaan mitään nauhojen sisällöstä tai siitä, miten nauhoitukset on tehty. Varmaa kuitenkin on, ettei puhuja nauhoilla ole klubimme ensimmäinen jäsen, sillä ääni oli selvästi naisen ääni, vieläpä melko nuoren naisen. Nauhoilla riitti puheita asiasta jos kolmannestakin. Väliin kuului papereiden rapinaa ja puheessa oli pitkiäkin taukoja. Sellainen vaikutelma tuli, että puhuja luki papereilta tekstiä ja välillä hän ei ehkä saanut kirjoitetusta tekstistä selvää, jolloin hän tapaili useita sanoja ja piti pitkiä taukoja.

Mitään varsinaisia todisteita siitä, että nauhoitukset olisivat olleet puheeksi tallennettuja presidentti Kekkosen muistiinpanoja, ei saatu. Tämä on siinä mielessä oivallinen tutkimusaineisto, että sen aitoutta ja alkuperää on mahdoton selvittää, joten nauhoituksia ei voi myöskään todistaa väärennöksiksi. Kaiken varalta tutkijamme tallensivat nauhoitukset uudelleen, tällä kertaa DVD-levyille, joten ne ovat edelleen klubimme käytettävissä, nyt melko nykyaikaisessa formaatissa.

Tutkijoittemme haltuun päätyneissä nauhoituksissa kerrottiin tapahtumista Suomen hallitusten piirissä. Päivämääriä, ihmisten nimiä tai lempinimiä ja vuosilukuja nauhoituksissa esiintyi runsaasti. Kuka tarinat oli kertonut tai kirjoittanut, jäi sekin hämärän peittoon, sillä puheessa ei ollut mitään viittauksia puheiden ”käsikirjoittajaan”. Puheessa esiintyi kuitenkin useasti pronomini minä. Suoranaisesti kertomus ei edennyt päiväkirjan tapaan, vaan puheet oli tallennettu asiakokonaisuuksien mukaan. Itse asiassa Zavidovo-vuodosta kerrottiin omana asiakokonaisuutenaan. Jos kyseessä oli Kekkosen tuhoamien muistiinpanojen nauhoittaminen, niin joko Kekkonen itse tai joku muu taho oli järjestänyt tekstejä aiheen mukaiseen järjestykseen.

Tarina Zavidovosta alkaa tähän tapaan (suora lainaus nauhoituksesta):
 ”Elokuun puolivälissä lähdin Zavidovoon metsästämään. Neuvottelin pitkään Leksan (tarkoittanee Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriä Leonid Brezneviä) ja AaKoon (ei tarkoittane Suomen silloista ulkoministeriä Ahti Karjalaista, vaan Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosyginiä) kanssa. Ketään muita en paikalle huolinut, tulkin lisäksi. Sain pojat uskomaan, ettei Suomen vapaakauppasopimuksesta ole haittaa naapuruussuhteillemme. Leksa ei aina tuntunut lainkaan ymmärtävän, mistä on kysymys, mutta hyvin jyrkästi hän pani välillä hanttiin. Ystäväni Aleksi tuli sitten tuekseni ja sai Leksankin vakuutettua siitä, miten välttämätöntä meidän on päästä läntiseen vapaakauppasopimukseen. Neuvotteluissa päästiin hyvään yhteisymmärrykseen.”

Sen jälkeen kertoja puhuu, miten hän on perin juurin kyllästynyt paskavirkaansa ja näkee tässä tilaisuutensa tulleen päästä virastaan eroon. Hän kuvaa suunnitelmansa, jolla hän vertailee seuraajaehdokkaitaan ja aikoo valita sen, ketä seuraajakseen tukee. Luottamusta hän korostaa moneen kertaan ja haluaa testata sitä. Hän kertoo antaneensa Zavidovo-muistion niille ministereille, joita asia koskee. Erityisesti hän mainitsee antaneensa muistion parille seuraajaehdokkaalleen, joista toinen ei ollut silloisen hallituksen ministeri ja kieltäneensä kaikkia muistion saaneita kertomasta asiasta kenellekään. Samoin hän kertoo antaneensa muistion kansliapäällikölleen, jonka erottamiseen hän haluaa saada hyvän syyn. Aivan erityisesti kertoja sanoo kieltäneensä antamasta tietoja Tojalle, joka vasemmistososialidemokraattina kuitenkin käyttäisi tietoja hyväkseen EEC-vapaakauppasopimuksen estämiseen.

Kertoja kertoo pyytäneensä Tojan puheilleen muistion jakeluiltana ja kertoneensa tälle tietyille henkilöille (Aa ja Äm Koolle) vuotamastaan muistiosta. Silloin Toja oli kertonut, että hän on samana päivänä jo saanut muistion Paavolta. Kertoja oli pyytänyt Tojaa salaamaan toistaiseksi tietonsa, mutta hän oli pyytänyt tätä kertomaan, jos mainitut Aa ja Äm Koo tai ketkä tahansa muut vuotavat muistion hänelle. Viikon kuluttua Toja oli kertonut, että hän on saanut muistion molemmilta, Äm Koolta muutaman tunnin aikaisemmin kuin Aa Koolta. Kertoja vitsailee, että on se Aa Koo luotettava, kun piti tietonsa luottamuksellisena pitempään kuin Äm Koo. Kansliapäällikkö panttasi tietoa selvästi pitempään kuin mainitut kaksi muuta, mutta häneltäkin Toja oli saanut muistion. Pettyneenä kertoja on luovuttanut muistion vielä muutamalle henkilölle, jopa Pee Veelle ja myöhemmin Toja oli kertonut saaneensa muistion kymmeniltä eri henkilöltä, paljon useammilta kuin mille kertoja oli itse tiedon vuotanut. Pee Vee oli vuotanut tiedon edelleen Tojalle kaikkein nopeimmin, noin varttitunnissa. Nyt kertoja toteaa, ettei hänelle taida löytyä luotettavaa seuraajaa eikä hänellä ole mahdollisuuksia päästä paskavirastaan eroon.

Parin kuukauden kuluttua kertoja oli pyytänyt Tojan uudelleen luokseen, jolloin hän oli sopinut, että muistio toimitetaan toimittaja Tuurille. Asian kiirehtimiseksi kertoja sanoo pyytäneensä Tojaa kääntämään muistion ruotsin kielelle. Nauhoilla ei useinkaan puhuta ihmisistä ihan oikeilla nimillä. Jos nauhat ovat aitoja, presidentti Kekkosen muistiinpanojen perusteella tallennettuja tekstejä, niin Tojan täytyy tarkoittaa Erkki Tuomiojaa ja toimittaja Tuurin Tor Högnäsiä. Presidentti Kekkonen käytti julkaistuissa päiväkirjoissaan Erkki Tuomiojan isästä, diplomaatti Sakari Tuomiojasta, lyhennettä Toja, joten varsin hyvin hän saattoi käyttää samaa lyhennettä pojastakin. Aa Koo, Äm Koo, Paavo ja Pee Vee ovat lähes yhtä varmasti pääteltävissä 70-luvun suomalaispoliitikoiksi.

Nyt on sitten aika arvioida noissa nauhoituksissa kerrotun tapahtumakulun uskottavuutta vertailemalla tuhottujen arkistojen kertomaa tietoa tutkijoiden käytössä oleviin varsinaisiin tietoihin. Kalevi Sorsan muistelmissa kerrottuun tietoon löytyy sellainen yhtäläisyys, että presidentti Kekkosen Antero Jyrängille antama tieto tosiaan päätyi Erkki Tuomiojalle, mutta päinvastoin kuin Sorsa kertoo, Kekkonen nimenomaan kielsi toimittamasta tietoja Tuomiojalle eikä suinkaan käskenyt niitä vuotamaan. Kaiken lisäksi Tuomioja sai tiedot muilta henkilöiltä paljon nopeammin kuin Jyrängiltä.

Erkki Tuomiojan käyttö henkilöiden luotettavuuden paljastajana sopii hyvin yleiseen historiatietoon. Tuomiojan suku oli ikuisessa kiitollisuudenvelassa Kekkoselle. Ilman Kekkosta Sakari Tuomioja olisi itse joutunut Suomen presidentin paskavirkaan ja joutunut kantamaan kaiken presidentin välttämättömiin toimiin liittyvän arvostelun. Kekkonen pelasti Tuomiojan paskaviralta ja Tuomioja saattoi toimia taustalla ulkopolitiikan aivoina Kekkosen tehdessä presidenttikautensa aluksi jopa laajan kansalaismielipiteen vastaisia päätöksiä. Kekkonen ja Tuomioja olivat 40-luvun lopulta lähtien sellaisissa asemissa ja tiedon lähteillä, että he pystyivät muutaman kumppaninsa kanssa (joita ei ole tämän tutkimuksen kannalta välttämätöntä mainita ja heidät siksi jätetään mainitsematta) pitämään valtakunnan ohjakset käsissään muodollisista asemistaan riippumatta. Valitettavasti Sakari Tuomioja kuoli aivan liian nuorena ja yhteisö menetti yhden kantavista voimistaan.

Erkki Tuomioja on aina ollut oman tiensä kulkija ja hän vastusti ihan aidosti EEC-vapaakauppasopimusta. Tuon kannan hän myöntää myöhemmin osoittautuneen vääräksi. Hän on kuitenkin hyvin diplomaattinen ja harkitsevainen eikä hän olisi mitenkään voinut vuotaa Zavidovon neuvottelujen tuloksia ilman presidentin toivomusta. Koska kovin moni henkilö vuoti tiedon Tuomiojalle, hänen oli mahdotonta nimetä yhtä vuotajaa. Tältäkin osin ääninauhojen selitys sopii palapeliin.

Varsinaisissa, nyt julkaistuissa, päiväkirjoissaan presidentti Kekkonen ei juuri arvaillut Zavidovo-vuodon lähdettä. Suomen Kuvalehdessä nimimerkillä Liimatainen julkaistuissa kirjoituksissa Kekkonen toki paheksui vuotoa, mutta vaatihan Liimatainen kerran kirjoituksessaan myös presidentin eroa. Juuri Zavidovo-vuodon ja sen paljastumisen välillä Kekkonen pyrki vaihtamaan nimimerkkiään (joka kaiketi oli tullut silloin liian monien tietoon), mutta Suomen Kuvalehti ei nimimerkin vaihtoon suostunut. Liimatainen oli silloin Suomen Kuvalehden luetuin kolumnisti, josta lehti ei halunnut päästää irti.

Lokakuun lopulla 1972 ennen Zavidovo-vuotoa mm. Erkki Tuomioja kertoi julkisesti vastustavansa Kekkosen toimikauden jatkamista siinä tapauksessa, että EEC-vapaakauppasopimus solmitaan. Tämä ajoitus sopii hyvin nauhoitusten antamiin tietoihin, koska näin Tuomioja vältti epäilyt Kekkosen hyväksi toimimisesta. Vielä selvemmin Tuomiojaa suojaa epäilyiltä Kekkonen omissa päiväkirjoissaan. Hän on kirjoittanut päivämäärän 1.11.1972 kohdalle, että Repo kertoi hänelle toukokuussa 1973, että Zavidovo-vuoto tapahtui reittiä Jyränki-nainen-Högnäs. Lisäksi Kekkonen on merkinnyt päiväkirjaansa, että se nainen istui pöydässäni 31.10. Varmemmaksi vakuudeksi Kekkonen on liittänyt päiväkirjaansa viittauksen eri kansiossa olevaan, 31.01.1972 pidettyjen nuorisokutsujen istumajärjestykseen. Presidentin pöydässä istuivat Jaakko Blomberg, Katariina Eskola, Risto Jarva, Jermu Laine, Yrjö Littunen, K.J. Lång ja Kristiina Rotkirch. Presidentin pöydässä istui siis vain kaksi naista, joista toisen pitäisi tämän tiedon mukaan olla vuotaja. Toukokuun 18. päivälle 1973 presidentti Kekkonen on merkinnyt, että Repo sanoi tietävänsä, kuka on vuotanut ja vuotajaksi on kerrottu tyttö, joka istui pöydässäni 31.10.1972 iltapalalla. Katariina Eskola ja Kristiina Rotkirch on mainittu tälläkin päivämäärällä ja koko muistiinpano on alleviivattu ja kehystetty punaisella. Presidentti Kekkonen merkitsi päiväkirjaansa epäilyt nuoren naistoimittajan osallisuudesta vuotoon kahteen kertaan, erikseen myös vuodon ajankohdan päivämäärälle, ja aivan ilmeisesti siitä syystä, että tieto helposti löydettäisiin hätäiselläkin päiväkirjan vilkaisulla. Toukokuun merkinnän ajoitus on sekin erinomainen, koska hän kertoo seuraavana päivänä pitämässään puheessa haukkuneensa Revon reilun kuukauden vanhasta haastattelusta, ikään kuin olisi tuohtunut tiedosta, että Zavidovo-muistion vuotaminen Revolle oli juuri paljastunut hänelle. Tämäkin sopii hyvin nauhoilta kuultuun tietoon Tuomiojan osallistumisesta, jonka Kekkonen päiväkirjassaan halusi salata johtamalla päiväkirjan lukijoita harhaan. Hän oli mahdollisesti suunnitellut asian etukäteen siten, että oli järjestänyt juuri vuodon julkitulemisen päiväksi nuorisokutsut, joille oli kutsunut lukuisia naistoimittajia ja istuttanut niistä kaksi omaan pöytäänsä. Erkki Tuomiojaa ei noille nuorten kutsuille kutsuttu lainkaan, jotteivät epäilyt olisi vahingossakaan kohdistuneet häneen.

Vanhoille ääninauhoille talletetut Kekkosen tuhoamat arkistot osoittautuivat siinä mielessä luotettaviksi, ettei mistään julkisista, oikeista arkistoista löytynyt mitään täysin ristiriitaista tietoa tuhottujen arkistojen tietoihin verrattuna. Sen sijaan julkisista ja tutkituista arkistotiedoista löytyi runsaasti aineistoa, joka sopi hyvin yhteen nauhoilla kerrotun kanssa ja tuki nauhoitusten antamaa kuvaa Zavidovo-vuodosta.

Zavidovo-muistio vuodettiin siten Erkki Tuomiojalle monia eri reittejä ja nimenomaan siksi, että Kekkonen halusi testata, kuka maamme johtavista poliitikoista olisi luotettava. Valitettavasti ketään luotettavaa ei löytynyt. Tuomioja vuoti tiedot Högnäsille Kekkosen itsensä toivomuksesta. Itse vuoto oli kuitenkin täysin arvoton. Ääninauhoilla kerrotaan, että muistiossa kerrotaan tietoja, jotka vain vahvistavat julkisuudessa liikkuvia huhuja Neuvostoliiton asenteesta Suomen EEC-vapaakauppasopimukseen. Yleisesti on tiedossa, että neuvotteluissa oli läsnä neuvostojohdon lisäksi vain Kekkonen ja tulkki. Niinpä ainoa henkilö, joka oli pystynyt kirjoittamaan tai sanelemaan muistion sisällön oli Kekkonen itse ja nauhoituksissakin kertoja sanoo sanelleensa muistion itse. Niinpä hänen oli helppoa uskottavasti laatia muistio, joka vahvisti yleisiä käsityksiä. Tiedon siitä, että Kekkonen itse asiassa sai Zavidovossa Neuvostoliiton johdon hyväksynnän vapaakauppasopimukselle, Kekkonen salasi. Kuuluisa muistio ei siten lainkaan vastannut neuvottelujen kulkua, vaan oli harhaanjohtavaksi tarkoitettu väärennös. Nauhoitusten mukaan tosiasiallisesti pääosa neuvotteluihin kuluneesta ajasta käytettiin keskusteluihin villisian metsästysstrategioitten kehittämisestä eikä siitäkään kerrottu muistiossa mitään. 

Luottamus Neuvostoliiton johdon ja Kekkosen välillä ei juuri kärsinyt Zavidovo-vuodosta. Tämä sopii hyvin nauhoituksissa kerrottuun tietoon, että muistio antoi täysin väärän kuvan neuvottelujen kulusta ja tuloksista. Näin ollen neuvostojohdon mielestä tieto neuvotteluista ei ollut vuotanut mihinkään. Muuten olisikin aika vaikea ymmärtää, miten Kekkonen säilytti asemansa neuvostojohdon silmissä. Tätä luottamuksen säilymistä on Kekkosen itsensäkin kerrottu ihmetelleen. Hänhän joskus kylläkin ihmetteli päiväkirjoissaan, vieläpä moneen kertaan, myös jotakin lehtikirjoitusta, jonka hän itse oli kirjoittanut, jollakin vähemmän tunnetulla nimimerkillään.

Vuodolla pyrittiin antamaan mielikuva, että Suomen liittyminen läntisen vapaakaupan piiriin vaatii maallemme vahvaa ulkopolitiikan johtajaa. Kekkonen näki aluksi siinä mahdollisuuden luoda seuraajalleen vahva meriitti, joka olisi kantanut pitkälle tulevaisuuteen. Hän olisi vyöryttänyt Neuvostoliiton hyväksynnän saamisen seuraajansa ansioksi ennen presidentinvaaleja. Kun luotettavaa seuraajaa ei löytynyt, hän jatkoi virassaan ja vei itse Suomen EEC-vapaakaupan piiriin. Hyvät ja luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon olivat välttämättömiä ulkopoliittisen liikkumavaran saavuttamiseksi lännen suuntaan. Ilman vuotoa ei yleiseen mielipiteeseen olisi samassa määrin juurtunut ulkopoliittisen linjan jatkuvuuden välttämättömyys. Ulkopolitiikkaa johdettiin ja tietoja vuodettiin Kekkosen tahdon mukaan.

Vuodon jälkeen ulkoministeriö tiedotti, että uutisten tiedot eivät pidä paikkaansa. Vaikka – ulkoministeriön itsensä tietämättä - sen tiedotus olikin ihan totta, sillä ei ollut vaikutusta tilanteeseen, koska muistio vastasi yleistä käsitystä Neuvostoliiton suhtautumisesta Suomen EEC-vapaakauppasopimukseen. Muistio oli uskottava, vaikka se olikin Kekkosen itsensä tekemä väärennös.

Yksi ristiriita nauhoitusten ja muiden julkaistujen tietojen väliltä löytyy. Erkki Tuomioja kertoo kirjassaan Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan, ettei vuoto ollut Kekkosen itsensä järjestämä. Nauhoitustenkin mukaan tieto oli vuotanut Tuomiojalle jo ennen kuin Kekkonen sen vuoti, joten niinkin voi tulkita, ettei Kekkonen järjestänyt vuotoa. Nauhoituksissa ei myöskään kerrottu, että Tuomioja olisi saanut Kekkoselta tiedon siitä, että muistio ei vastaa neuvottelujen kulkua.

Varsinaisesti Zavidovo-vuotoa ei ollut olemassakaan. Sen sijaan muistio, joka ei lainkaan vastannut neuvottelujen kulkua, vuoti monellekin taholle sekä Kekkosen toimesta että ilman Kekkosen myötävaikutusta. Kekkonen tosin kaikissa tapauksissa kielsi muistion tietojen luovuttamisen eteenpäin, mutta kylläkin arveli tiedon useissa tapauksissa leviävän.

Tämän tutkimuksen varsinainen tulos on, että vasta nyt julkisuuteen saatetaan tieto Kekkosen ja Neuvostoliiton johdon v. 1972 Zavidovossa käytyjen neuvottelujen sisällöstä ja tuloksista. Tähän päivään asti neuvottelujen kulku on näet pysynyt salassa ja niistä on ollut vallalla täysin virheellinen käsitys.

Että silleen, truth is out there, believe or not!

PSI-erikoistutkijat

<-PALUU PSI-PÄÄSIVULLE