Arvoisat kansalaiset!

Kära hamburgare!

 

Tuhottujen arkistojen tutkimus

Dosentti Hannu Rautkallio on taas kuluneenakin syksynä selvitellyt ansioituneesti klubimme ensimmäisen jäsenen edesottamuksia. Nyt hän on saanut avukseen tohtori Lasse Lehtisen, joka on siitä harvinainen historiantutkija, että on väitellyt tohtoriksi puhtaasti fiktiivisellä teoksella (Aatosta jaloa ja alhaista mieltä). On näet yleisesti tunnettua, että puhdas fiktio syntyy siten, että ennakkoluuloinen savolainen yrittää kirjoittaa teoksen, jossa on joka sana totta.

Rautkallio ja Lehtinen etenivät tutkimuksessaan hyvin suunnitelmallisesti ja systemaattisesti. He päättivät ensin tutkimuksensa lopputuloksen: suomalaisten sotasyyllisten oikeudenkäynti ja tuomiot olivat klubimme ensimmäisen jäsenen, Urho Kekkosen, aikaansaannoksia. Vasta päätettyään tutkimuksen tuloksesta he ryhtyivät etsimään sille tukea Moskovan ja Lontoon arkistoista ja tokihan niistä löytyi tukea ajatukselle.

Lasse Lehtinen pahoitti mielensä Juri Komissarovin (Derjabinin) otettua kantaa asiaan ja leimattua tutkimuksen huuhaaksi sanomalehti Kalevassa. Lehtinen toisaalta paheksui sitä, ettei venäläisille kelpaa suomalainen totuus Mainilan laukauksista ja samaan hengenvetoon arvosteli, ettei myöskään sotasyyllisyysoikeudenkäynnin ottaminen suomalaisten vastuulle sovi venäläisille. Lehtinen itse suorastaan toitotti omaa suhteellisuuden tajun puutettaan ja epäjohdonmukaisuuttaan. Lehtinen paljasti näin periaatteensa vapauttaa venäläiset vastuusta vain sellaisten ikävien asioiden osalta, joista voi syyttää Kekkosta.

Lehtinen ja Rautkallio eivät ole ymmärtäneet arkistoinnin ensimmäistä pääsääntöä: arkistoihin tallennetaan asiakirjoja ja tietoja, joissa arkistoijan oma toiminta esiintyy myönteisessä valossa. Näin ollen on täysin selvää, että entisen Neuvostoliiton ja samoin Lontoon arkistoista löytyy runsaasti materiaalia, joissa arkistoijat näyttäytyvät kaiken hyvän aikaansaajina ja vapautuvat vastuusta ikävistä asioista, kuten vaikkapa Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä.

Jos ihan oikeasti ja luotettavasti halutaan selvittää menneitä tapahtumia, on keskityttävä tutkimaan niitä arkistoja, jotka arkistoija on katsonut viisaaksi tuhota. Niistä näet löytyy arkistoijankin kannalta epämieluisia tietoja. Juhani Suomi kirjoittaa Kekkoselämänkertasarjansa viimeisessä osassa, miten Urkki viimeisinä kohtalaisen terveinä kuukausinaan pohti joidenkin papereittensa hävittämistä Tamminiemestä. Nämä hävitetyt paperit ovat todella antoisia tutkimuskohteita.

Urkki tosiaan hävitti vähin äänin runsaastikin papereitaan, varsinkin epävirallisia asiakirjoja ja omia merkintöjään. Kun hän ei täysin luottanut omaan virkakuntaansa eikä halunnut raskasta hävitystehtävää lähiomaisten riesaksi, hän lähetti asiakirjoja ”tuhottaviksi” kaukaisemmille sukulaisilleen Itä-Suomeen.

Urkki oli selvityttänyt sukujuurensa perusteellisesti ja hänellä oli tarkka käsitys Iisveden Kekkosten suvun laajuudesta. Itäsuomalaiset sukulaiset eivät tietenkään uskaltaneet tuhota Urkin papereita, vaan levittivät niitä suvun parissa ja alkoivat savolaiseen tapaan sepitellä lukemansa perusteella kummallisia tarinoita, joita nyttemmin on alettu kutsua Iisveden Kekkosten sukutarinoiksi.

Itse asiassa Iisveden Kekkosten sukutarinoita alettiin kertoa jo 1970-luvulla, joten Urkki ”tuhosi” arkistojaan hyvissä ajoin eikä pelkästään eroamisensa lähestyessä. Näitä nuorena kuulemiani tarinoita saatan kertoa joissakin myöhemmissä pakinoissani, mutta nyt minun on lopetettava, koska sopiva pakinan mitta on vanhanaikainen aanelonen kahdentoista pisteen fontilla.

UAT