JÄSENTEN KERTOMAA

URHO-KLUBIN UUTISHUONE UKU - OULU 16.8.2009

Keinoja kaihtamatta koirankakkojen kimppuun!

Tästä aiheesta toimitukseemme tuli kuluneen viikon aikana kaksi erillistä kertomusta kahdelta eri henkilöltä, joita yhdistää toisiinsa klubimme toiminnassa mukana oleminen.

 Ensimmäinen kertojistamme, Masa, muistelee 1960-luvun kultaisia aikoja Helsingissä. Tuolloin hän sai kuulla kotoväeltään aika ajoin valituksia siitä, että talon pihalla on melko paljon iljettävän oloisia ja -hajuisia "muistoja" paikallisilta koirilta. Oman aikansa naisväen valituksia kuunneltuaan Masa päätti ryhtyä ajatuksista tekoihin; hän haki tarvikekaapistaan kasan kiinalaisina tunnettuja räjähteitä ja tulitikkulaatikon. Päästyään pihalle hän työnsi kiinalaisen jokaiseen koiranjätökseen ja tuikkasi sytytyslangat tuleen. Paukkeen loputtua koirien jättämistä kasoista ei ollut enää mitään jäljellä, kaikki oli kadonnut atomin kokoisina kikkareina ilmaan! Illalla talon naisväki sai ihmetellä pihan ennen näkemätöntä puhtautta mutta samalla he ihmettelivät päivällä kuulemaansa kummallista pauketta. Että silleen...

***

Toinen kertojamme, Markku, kertoo omasta ratkaisustaan vastaavan ongelman suhteen kotikylässään Vihannissa. Kun kakkaläjät olivat aikansa harmittaneet sankariamme, hän päätti tehdä tepposet lemmikkejään ulkoiluttaville mutta niiden jätökset huomiotta heittäville. Markku otti ja "dippasi" kikkareet lihaliemeen ja eipä aikaakaan, kun hän sai ilokseen todeta haukkujen innolla napostelevan "kakkakikkareita" parempiin suihin.

***

 Toimituksemme ei voi sanoa, että suosittelisimme ratkaisuja muille, mutta toisaalta on pakko myöntää, että molemmat kertojamme ovat saaneet toimittajamme naureskelemaan pikkupoikain ongelmanratkaisukykyä!

UJ - (naureskeleva) reportterinne maailman äärissä

 

URHO-KLUBIN UUTISHUONE UKU - OULU 20.9.2008

Itämafia
- luotettavaa turvallisuuspalvelua -


Seuraava tarina kulkeutui journalistimme korviin ns. kolmannen korvan kautta. Vaikka kyseessä on pagina, ei tähän alunperin rekkamiehiltämme kuultuun tarinaan tule suhtautua epäillen. Näin siis toimii itämafia rajan takaa. Tarina kertoo kahdesta rekkamiehestä. Toinen maksoi suojelurahan, toinen ei...

Ensimmäinen rekkamies, siis se joka ei maksanut, oli parkkeerannut ajokkinsa huolella erään lepopaikkoja tarjoavan hostellin pihalle. Kun hän aamulla pirteänä ja työintoisena saapui menopelinsä luo, hän havaitsi että jok'ikinen rengas oli aivan tyhjä. Ei ilmaa yhdessäkään. Lisäksi renkaiden venttiilit olivat "mystisesti" kadonneet yön aikana, joten täyttökään ei tullut kyseeseen. Siinäpä sitten tuhrautui koko työinto ja aikaa kului. ennen kuin renkaisiin saatiin sopivat venttiilit (lue: mission impossible, ainakin itäisessä naapurissamme) ja matkaa päästiin jatkamaan. Olisi kannattanut maksaa....

Näin siis ensimmäinen kaveri. Toinen oli jo kokeneempi. Hän nimittäin maksoi tuon suojelurahan.
Hänkin parkkeerasi ajokkinsa erään yömajoituksia tarjoavan hostellin parkkialueelle. Illan mittaan tämä useita vodapaukkuja (voda on vettä, köh köh) nauttinut kaveri päätyi siihen tulokseen, että oli aika nauttia paikallisten leipurien (oikea ammattikunta jääkööt tulkinnan varaan) tarjoamaa lihapiirakkaa. Hän kaivoi kuvettaan vain huomatakseen, että lompakko ruplineen oli unhoittunut rekan hyttiin.

Kaveri kiskoi hynttyyt ylleen ja lähti marssimaan menopelinsä luo. Mutta kuinka ollakaan, oli menopelin luona neljä hampaisiin asti aseistautunutta hormoonihirmua konepistoolit tanassa. Johtuen kielimuurista ja muistakin hankaluuksista henkilöllisyyden todistamisessa (lompakkohan oli autossa, jos kohta siitäkään olisi
tuskin ollut apua) sekä kommunikoinnissa yleensäkin, saivat lihapiirakat jäähtyä.
Lisäksi vaikutti siltä, että hirmujen neuvottelutaktiikkakin olisi ollut hivenen liian fyysinen kaverimme makuun, joten hän päätti siirtyä saman tien yöpuulle. Näin ehkä säästyen inhalta ruokamyrkytykseltä. Paikalliset
hygieniaolot kun olivat mitä olivat... 

Mutta auto oli turvattu. Jopa kuskiltaan...

Kyllä vaan on toimiva tuo itämaan systeemi... ;-D

Seniori Markku

 

URHO-KLUBIN UUTISHUONE UKU - OULU 20.6.2006

Eläköön matkapuhelinhuolto!

Erehdyinpä tässä eräänä talvisena päivänä vaihtamaan puhelinmerkkiä. Kyllähän tuo vaihtoon viemäni kännykkä toimi kaiken kokemani perusteella erinomaisesti; vaikka olikin kastunut reissussa melko pahasti.

Nimeltä mainitsematon UUSI puhelin toimi huikeat 3 kuukautta, aina siihen saakka, kunnes puhuin ”erittäin tärkeää puhelua”. Puhelin rupesi ääntelemään/ särisemään todella pahasti, tuntui aivan, että tärykalvot halkeavat; lisäksi puhelin sammutti itsensä. Noo vein tietenkin puhelimen liikkeeseen josta olin sen hankkinut, ja he lähettivät sen nimeltä mainitsemattomalle huoltoliikkeelle. Kahden viikon kuluttua sain puhelimeni takaisin ja onnellisena käytin sitä noin viikon verran.  Kun tuli tarve ladata puhelimen akku täyteen, niin eihän se ruvennutkaan latautumaan ja kaiken kukkuraksi puhelin taas sammutti itsensä. Ja ei muuta kuin takaisin huoltoon!

Meni taas tuollaiset pari viikkoa, kun sain puhelimen takaisin ja olivathan nuo vaihtaneet kuulemma kaiken mahdollisen puhelimesta (kaiken? Kyllä, luit aivan oikein). Eiköhän sen nyt pitäisi toimia, ainakin luulin niin. Toimihan se noin 1,5 kuukautta, kunnes soittoäänet eivät enää toimineet.

Tässä vaiheessa olin saanut kyseisestä puhelimesta ja sen merkistä tarpeekseni, joten menin liikkeeseen josta olin ostanut tämän ”toimivan” puhelimen ja pyysin että kauppa peruutettaisiin. No joo, olivat juuri liittyneet suurempaan kauppaketjuun eivätkä näin ollen pystyneet peruuttamaan kauppoja ilman suostumusta nimeltä mainitsemattoman ketjun päättäjiltä.

Soitinpa sitten näille erittäin tärkeille päättäjille, jotka siirsivät vastuun valmistajalle. Tässä vaiheessa luovutin ja vein kiltisti puhelimen taas huoltoon, sehän on vasta kolmatta kertaa!  Kului muutama päivä ja sain puhelimeni takaisin. Sanoin myyjille, että eiköhän sen nyt lopultakin pitäisi toimia. Ennätin peräti autolleni asti, jolloin laitoin SIM-korttia puhelimeen, ja mitäpä havaitsinkaan! Yksi komponentti oli osittain irti (toinen jalka ilmassa). Vein saman tien puhelimen takaisin ja myyjien kanssa totesimme tilanteen (myyjätkin olivat ihmeissään).

Meni taas pari viikkoa kunnes sain puhelimen takaisin, ja se toimi puoli päivää, kunnes huomasin että yksi näppäin ei toimi.  Tässä vaiheessa soitin sinne valmistajalle ja selitin tilanteen hyvin tarkkaan ja ehdotin kaupan purkamista: vastauksen voi arvata eli ei voi perua, liike, josta olet ostanut voi perua kaupan ja antaa rahat takaisin. Noo, lopulta valmistaja ehdotti, että saan uuden puhelinmallin tuon rikkinäisen tilalle (ajatella, ehdottivat aivan vasta markkinoille tullutta puhelinta rikkinäisen tilalle). Tottakai suostun ehdotukseen.  Saa nyt kuitenkin sitten nähdä miten käy tämän uuden mallin kanssa…

Tämän kokemani aikana ja takia olen miettinyt syvään ja hartaasti, missä on vika, puhelimen valmistajassa vai näissä matkapuhelinten korjaajissa. Kun vielä joka ikisellä kerralla erilainen vika! Onko tämä sitä nykyaikaa, ensin korjataan yksi vika ja laitetaan toinen vika tilalle ja katsotaan huomaako asiakas, vai onko näillä ahkerilla korjaajilla puutetta töistä vai kenties ammattitaidon puutetta?

Nimimerkki: Klubin toivottavasti oikeaksi jäseneksi pääsevä ”aktiiviulkolaitajäsen” TH

P.S. Kyseessä ei ollut Urholandiassa toimiva matkapuhelinvalmistaja!

 

URHO-KLUBIN UUTISHUONE UKU - OULU 1.4.2006

Polkuautolla baanalle, maksoi mitä maksoi

Seuraava tapahtuma näki päivänvalon joskus vuoden 1965 tienoilla Lieksan kaupungissa, tuolla Suomi-neidon takapuolen tuntumassa, Pielisen rannoilla. Isäni Martti osti meille lapsille polkuauton, ja se se vasta olikin jotakin. Tuohon aikaan leluja oli vähänlaisesti nykypäivään verrattuna ja ne olivat kalliita. Tuollaista menopeliä, jota alla olevassa kuvassa ohjastaa allekirjoittaneen pikkuveli Matti, olin ainakin itse himoiten halunnut jo

Kuvassa Matti ja serkkutyttö Asta 

vuosia. Valitettavasti tuon vauhtihirmun yhdestä metalliputkesta tehty runko ei ollut suunniteltu kantamaan kuin kevyehköjä kuormia; painorajaa en nyt muista; mutta kuitenkin pikkuveljeni mahtui tuon painorajan alapuolelle, minä en! Niinpä illalla valvovien silmien hetkiseksi herpaannuttua kiipesin tietenkin 7-vuotiaan koko tarmolla polkuautoon ja eikun menoksi... vrooommmm.....

No arvatahan saattaa, kuinka siinä kävi. Ensimmäisessä isommassa töyssyssä, olisiko ollut katukiveyksen reuna, koko menopeli taittui istuimen alta kahtia. Häpeillen piti mennä isälle tunnustamaan, ettei pikku-Matin auto enää toimi.

No eipä hätiä mitiä! Käsistään kätevä isäni korjasi auton hitsaamalla tuota pikaa, ja Matti pääsi taas baanalle. Mutta kuinkas luulette meikäläisen reagoineen? Heti illan pimennyttyä tarpeeksi uskaltauduin ulos ja eikun rattiin! Ja jälleen runko poikki! Siinäpä sitä olikin jo tuskaisempi selittely edessä, kun ei ollut kovaan kaaliini mahtunut, että auto on tarkoitettu VAIN ja AINOASTAAN nuoremmille ja pienemmille. No, muistaakseni Matti sai autonsa vielä kerran kuntoon, rikoinko sen kolmannenkin kerran, sitä ei muistini suostunut enää kertomaan.

UJ - (katuva) reportterinne maailman äärissä

 

 

 

 

 

 

 

 

***