Jalopeura               HISTORIAOSASTO     Leijona ja Eugen Schauman

Arvoisat kansalaiset!

Kära medborgare!

50 VUOTTA SITTEN

Ensimmäinen Kankkulan kaivolla -radiohupailu näkee päivänvalon 14.6.1958

Maamme kelpo kansalaiset elivät pimennossa ilman jokapäiväisiä "kauniita ja rohkeita" vielä vuonna 1958. Yleisradion näköradiotoiminta (TV) oli kyllä juuri ja juuri alkanut, mutta TV-vastaanottimia ei todellakaan ollut joka torpan nurkissa; niitä oli vuonna 1958 ainoastaan 7500 kappaletta valtakunnan varakkaimmissa kodeissa ja laitoksissa.

Television suppean ohjelmatarjonnan korvasi kansan suosima radiotoiminta. Radio tarjosikin kansalaisille asiaohjelmia, tietokilpailuja, musiikkia ja tietenkin viihdettä. Niinpä 14.6.1958 alkoi radioista kuulua uusi kuulokuva - Kankkulan kaivolla - joka oli todella riemastuttavaa kuultavaa. 

Ja mistäs muusta se juttu lähtikään kuin viinastapa hyvinkin...
Kuva: Speaker (Hannes Häyrinen, oikealla) jututtamassa
 Tippavaaran vanhaa isäntää (Oke Tuuri, vasemmalla)
(kuva suurenee klikkaamalla)(kuva elokuvasta vuodelta 1960)

Jotta pääsisitte ennen seuraavan "historiikin" lukemista oikeaan tunnelmaan, kuunnelkaapa joku seuraavista kuulokuvista (tai vaikkapa kaikki) Ylen elävästä arkistosta (klikkaamalla kuunnelmanäytteen nimeä saat sen kuuluviin):

1. ITSEKOOTTAVA PUUTARHAKEINU

2. TIPPAVAARAN VANHA ISÄNTÄ

3. RAUTALANKATRIO RÄMINÄ

4. REBEKKA-PATSAS PALJASTETAAN

5. TIPPAVAARAN VANHA ISÄNTÄ: viinan kirot

Kankkulan kaivolla oli siis suosittu radiohupailu joka pyöri Suomen Yleisradiossa vuodesta 1958 aina vuoteen 1970 saakka. Jokainen sarjan jakso koostui Speakerin alku- ja loppujuonnoista sekä vajaasta kymmenestä sketsistä ja väliin soiteltiin sopivaa ja sopimatonta musiikkia. Itse kuuntelin näitä sketsipläjäyksiä 1960-luvun puolella ja niiltä ajoilta muistan, että jaksoissa oli yleensä jokin aika heppoinen teema. Itse asiassa niissä ei ollut varsinaista juonta laisinkaan, vaan kaikki sketsit olivat enemmän tai vähemmän itsenäisiä. Ohjelmaa lähetettiin kesäisin vain 3-5 jakson verran; lisäksi talvella saattoi tulla muutamia erikoisjaksoja, joissa juhlittiin esimerkiksi joulua tai lumen tuloa. Hidas tuotantotahti takasi, etteivät kuuntelijat  kyllästyneet ohjelmaan, ja tekijöillä oli aikaa hioa ja kehitellä sketsejä paremmiksi. Ja huomatkaahan vielä, että koko sarja oli putipuhtaasti suomalainen!

Sen luojat, käsikirjoittajat ja ohjaajat olivat yhtiön ajanvietetoimittajat Antero Alpola ja Aune Ala-Tuuhonen. Sketsiohjelma kertoili omaleimaiseen tapaansa Kankkula-nimisestä hämäläisestä maalaispaikkakunnasta, jonka keskuksena oli kuuluisa Kankkulan kaivo. Sen jaksot tekivät ilkikurista parodiaa suorista radiolähetyksistä ja niinpä ohjelman juontajana toimi koko kansan suosikkinäyttelijä ja kuulokuvaspesialisti Hannes "Hanski" Häyrinen". Hänen roolinimensä oli Speaker -radiotoimittaja, joka puhui suoraan yleisölle ja kierteli haastattelemassa melko kirjavia Kankkulan asukkaita. Tyypillisessä jaksossa Kankkulassa vietettiin jotakin juhlaa ja Kankkulan asukkaat olivat kokoontuneet kaivolle, mitäs muuta kuin juhlimaan. Ohjelman sketsit oli puettu haastattelujen muotoon, joissa mikrofonin ääressä olivat tavallisesti Speaker ja joku Kankkulan asukkaista.

Kankkulan kaivolla -ohjelma oli soveliasta seurattavaa koko perheelle ja sitä kuuntelivatkin melko monen ikäiset. Huumori oli puhtaasti verbaalia mutta samalla siistiä. Jaksot koostuivat sarjasta haastatteluja, joissa Speaker ja haastateltava olivat nokakkain mikrofonin ääressä. Verbaaliakrobatia oli siis sarjan perustoimintamalli; fyysinen toiminta loisti poissaolollaan, eikä edes kuunnelmissa myöhemmin yleisiä äänitehosteita käytetty kuin muutaman kerran. 

Ohjelman keskeinen idea oli asettaa Speaker ja joku kankkulalainen vastakkain. Speaker parodioi jäykkää ja virallista reportterityyppiä, jollainen olikin Ylen radiokanavilla tuolloin tuttua. Hän puhui kuulijoilleen aina erittäin huoliteltua kirjakieltä ja höysti juontojaan lennokkailla kielikuvilla, aforismeilla ja vaikkapa runonsäkeillä. Speakerin pyrkimyksenä oli ilmi selvästi tehdä ainoastaan tervehenkistä ja kulturellia radio-ohjelmaa. Mutta kuinkas haastateltavat siihen vastasivat? Kankkulan asujaimisto porisi murteella ja omia ajatuksiaan ja lisäksi tyylittömästi, useilla oli joku puhevika tai muuten omintakeinen tyyli. Tippavaaran isäntä mm. pihisi, Sylfred Huila sössötti ja paljon, Synnöve Pullolla oli muodikas ässävika ja yleismies Jantunen puhui hampaidensa välistä. Kankkulalaiset myös pilasivat tavan takaa Speakerin arvokkaan ohjelman  puhumalla asian vierestä, kertomalla sopimattomia juttuja tai juoruamalla toisistaan. 

Tippavaaran isäntä on jäänyt monille lähtemättömästi mieleen tuon sarjan hahmoista. Sarjan ensimmäisissä jaksoissa Speaker kunnioitti jo  105 vuoden ikään päässyttä vanhaa isäntää ja yritti saada tätä kertomaan vanhan kansan perinnetapoja tai muistelmia nuoruudestaan. Isäntä puhui aina kuitenkin vain pontikasta ja Perheyhtiönsä bisneksistä, ja onnistui aina  puhumaan pikku maistissa. Kuuntelijat ymmärsivät sarjaa seuratessaan, että Tippavaaran vanha isäntä oli juuri pontikka"harrastustensa" tähden joutunut  lain kanssa pikkuisen tekemisiin. Hän oli mm. istunut linnassa ja menettänyt kansalaisluottamuksensa kerta toisensa jälkeen, eikä nimismiehen pakoilukaan ollut kovin vierasta puuhaa. Speaker  yritti näissä haastatteluissa tavan takaa estää isäntää lausumaan "kiellettyjä" asioita ääneen radiossa. Sarjan loppupuolella Speaker oli jo oppinut isännän pahat tavat ja pyrki kokonaan estämään tämän pääsyn mikrofonin ääneen, mutta eihän se toki onnistunut.

Tippavaaran isäntä oli tuohon maailman aikaan Kankkulan kaivon uskaliain roolihahmo, sillä alkoholi oli sodan jälkeisessä Yleisradiossa oikeasti "kielletty puheenaihe". Suuri yleisö otti kuitenkin Tippavaaran vanhan isännän omakseen, vaikka myös paheksuvia reaktioita esiintyi: Kansalaisjärjestöjen Raittiustoiminnan Keskusliitto lähetti herran vuonna 1960 Yleisradiolle kirjeen, jossa vaadittiin Tippavaaran isännän poistamista radiosta kokonaan. Heidän mukaansa isännän hahmon kautta kuvattiin ryypiskelyä ja moraalitonta elämää ihannoivassa valossa ja siten heikennettiin "kansalaiskuria". Yleisradion ohjelmaneuvosto ei onneksi kuitenkaan puuttunut Kankkulan kaivon sisältöön ja antoikin julkisuuteen melko mielenkiintoisen julkilausuman, jonka mukaan ohjelma sisälsi 96-prosenttisesti (sama prosentti kuin puhtaassa raakaponussa) muuta kuin Tippavaaran isännän esiintymisiä.

Jonkin syyn takia kuitenkin 1960-luvun lopussa kokeiltiin sitten Tippavaaran vanhan isännän paikalla "Kessuvaaran vanhapaappaa", mutta hahmo osoittautui epäonnistuneeksi ja vanha pontikankeittäjä palasi suuren yleisön riemuksi takaisin.

Kankkulan vakiohahmojen määrä nousi parhaimmillaan pariinkymmeneen. Kuhunkin hahmoon liittyi jokin teema, jota hänen haastatteluissaan yleensä käsiteltiin.

Antero Alpola huolehti käsikirjoittamisen lisäksi myös sarjan musiikista ja laittoi sarjaan nostalgisia 1930-luvun iskelmiä. Hänen pyynnöstään Asser Fagerström, joka oli soittanut aikaisemmin Dallapé-orkesterissa, kasasi joukon vanhoja iskelmämuusikoita ja muodosti heistä sarjalle studio-orkesterin. Kokoonpano ristittiin pian nimelle Humppa-humppa-orkesteri Pumppu-Veikot". Sana "humppa" oli muuten ilmeisesti Antero Alpolan oma keksintö!

Kuuntelijat ihastuivat nopeasti Pumppu-Veikkoihin ja levykaupoista alettiin pian kysellä yhtyeen levyjä. Samalla orkesterin soittamia nopeita fokseja alettiin kutsua "humppamusiikiksi". Koska yhtyettä ei tavallaan ollut olemassakaan, mutta oli silti suosion huipulla, orkesteri alkoi esiintyä oikeastikin ja tehdä samalla myös levy-äänityksiä nimellä Humppa-Veikot. Loppu Humppa-Veikoista onkin sitten jo Suomen iskelmähistoriaa...

 

Ajattelun aihetta antoi perustajajäsen UJ

 

<-Paluu HISTORIA-osaston pääsivulle                            Sivusto © Juha Räty