URHO-KLUBI   

Arvoisat kansalaiset!

Kära medborgare!

HISTORIAOSASTO

"Runeberg"

 

Tuolla klubimme AJANKOHTAISTA -palstallahan kerromme Runebergista aina vuosittain 5.2. eli hänen syntymäpäivänään. Artikkeli kannatta käydä lukaisemassa, arvon lukijani!  Pääsääntöisesti tuo juttu koskee lähinnä kuitenkin Runebergin päivän viettoa ja sivuaa hänen elämäänsä; tässä artikkelissa teemme aivan päinvastoin! Siispä tässä saatte aimo annoksen lisää Runeberg-tietoutta, silpuplee vuan:

Janne komiana!

 Johan Ludvig Runeberg, tuo yksi Urholandiamme perus-Urhoista, josta oli myöhemmin tuleva kansallisrunoilijamme, putkahti tähän maailmaan vanhempiensa ja sukulaistensa iloksi 5.2. herran vuonna 1804. Luultavasti siis tuo päivä oli 5. helmikuuta, mutta on perustellusti esitetty myös, että hän olisikin syntynyt vasta 7.2.1804. Hän syntyi kuitenkin Pietarsaaressa ja isänsä oli oiva merikapteeni  Lorens Ulrik Runeberg ja äitinsä Anna Maria Malm. Tosin ei Janne, joksi häntä kutsuttiin, syntyessään luultavasti tiennyt tulevansa kansallisrunoilijaksemme. Voinemme antaa sen hänelle anteeksi, koska hän oli syntyessään niin pieni, ihan vauva vasta. Samasta syystä hän ei itsekään tarkasti muistanut syntymäänsä, mutta päätti kuitenkin juhlia sitä 5.2. joka vuosi.

 Lapsuudessaan hän sairasti risataudin elikkäs nykykielellä luultavasti angiinan, joka sen aikaisen hoidon eli hoitamattomuuden takia johti rauhasten turpoamiseen. Runoilijamme, siis tulevan sellaisen, fyysinen kehitys hidastui sairauden johdosta merkittävästi, joten hän oppi kävelemään vasta kolmen tai neljän ikäisenä. Mutta minnekäs silloisessa Suomessamme olisi ollut niin kiire! Jannella oli kaksi veljeä, Viktor ja Nestor, sekä kolme siskoa, Ulrika Carolina, Emilie ja Maria Mathilda. Muutenkin tämä Urho oli mallikas mies, koska hän kävi kouluaan Oulussa! 

Runebergin takissa oli aika rivi nappeja!

Nimittäin vuonna 1813 eli Runebergin ollessa kahdeksanvuotias hänet lähetettiin rikkaan setänsä luo Ouluun ja hän aloitti opinnot Oulun triviaalikoulussa. Hänen setänsä oli tullivirkailija Anton Ludvig Runeberg.

Janne oli kaikkea muuta kuin hiljainen ujo poika. Runebergin elämäkerran kirjoittaja J. E. Strömborgin mukaan Ludvig, kuten hänen kasvatusperheensä Oulussa häntä hienosti kutsui, huvitteli säikyttelemällä perheen naisväkeä nähdäkseen, kuinka usein sai heidät pyörtymään ja taas toipumaan hajusuolan avulla. Ludvig heittäytyi esimerkiksi suin päin rymistellen tuolilta tai pöydältä lattialle vain nähdäkseen, kuinka maaherratar Ehrenstolpe (Karl Henrik Ehrenstolpen tytär, Anton Ludvig Runebergin vaimo)  tyttärineen pyörtyi. Janne taisi paremminkin olla siis tosi rasavilli!

Kun setä sitten kuoli vuonna 1814, Janne joutui muuttamaan Vaasaan. Tämä lyhyt aika Oulussa ei riittänyt opettamaan hänelle tarpeeksi Suomen kieltä. Siispä hänen kirjallinen tuotantonsa on ollutkin pääosin ruotsinkielistä. Kahdeksan vuotta myöhemmin eli vuonna 1822 hän kirjoitti ylioppilaaksi Turussa  (annettakoon tämä hänelle anteeksi), minkä jälkeen hän kirjoittautui Turun akatemiaan opiskelemaan filosofiaa, itse asiassa samaan aikaan kuin Elias Lönnrot ja Johan Wilhelm Snellman. Siellä hän liittyi Pohjalaiseen Osakuntaan, ja hänen tuttavapiiriinsä kuului äsken mainittujen lisäksi mm. Johan Jakob Nervander. Runeberg valmistui filosofian kandidaatiksi 1827 ja jo samana kesänä maisteriksi vanhan akatemian viimeisessä promootiossa 10.7.1827. Turun palon (se  ei ollut syytämme, kiistämme kaiken) 1827 jälkeen akatemia siirrettiin 1828 Helsinkiin, josta oli tullut maan uusi pääkaupunki 1812. Luonnollisesti (?) myös akatemian professorit ja ylioppilaat seurasivat mukana. Runebergin akateeminen ura ei käynnistynyt kuitenkaan suunnitellusti. Hän ei saanut hakemaansa professuuria ja hänestä tuli Porvoon kimnaasin Rooman kirjallisuuden lehtori, myöhemmin hän yleni rehtoriksi asti. Siihen aikaan hän oli jo kuuluisa kirjailija, jota kaikki juhlivat. Hän oli jopa niin suosittu, että hänen kuviaan myytiin kirjakaupoissa! 

Muuten, ennen kaikki oli paremmin, esimerkiksi vuodesta 1867 asti maan kaikilla kouluilla oli vapaata Runebergin syntymäpäivänä. Jonkun idiootin toimesta tästä vapaapäivästä luovuttiin 1950-luvulla. Itse asiassa Jannen kuoltua Porvoossa 6. toukokuuta vuonna 1877 alettiin hänen syntymäpäivästään tehdä koko kansakunnalle kansallispäivää. Sortovuosina haluttiin kuitenkin estää suomalaisuuden kansallinen nousu ja yllätys yllätys: kansallisten juhlapäivien vietto kiellettiin! Helsinkiläiset eivät jääneet neuvottomiksi, vaan alkoivat polttaa kynttilöitä akkunoilla kiellettyjen soihtujen asemasta. Varmistaakseen, että kaikilla todella oli kynttelit, eräs kauppahuone jakoi niitä kerran 2 000 kappaletta köyhille kaupunkilaisille.

Runebergin päivä muuttui yleiseksi liputuspäiväksi vuonna 1950 (eipä se vapaapäivää korvaa)!. Lisäksi historiaa (tai konditoriahistoriaa) tuntevat väittävät, että alkuperäinen Runebergin torttu olisikin ollut pieni suolainen pasteija, jonka runoilija nautti aamuisin ryypyn kera! Tiedäpä häntä sitten! Runebergin päivänä on lisäksi vuodesta 1987 alkaen jaettu Runeberg-palkinto kaunokirjallisesta teoksesta.  

 Vaimonsa Fredrikan Janne taas tapasi kesällä 1827 arkkipiispa Jacob Tengströmin virkatalossa Paraisilla, missä hän toimi lasten opettajana. Fredrikan setä oli siis juuri tuo ko. arkkipiispa, ja Janne asusteli tuon kesän pappilassa. Aikansa toisiaan katseltuaan Fredrika ja Johan menivät naimisiin tammikuussa herran vuonna 1831.
Topakka naisasia-täti!
Kuva: Fredrika vuonna 1846

Fredrika Runeberg (1807 - 1879) os. Tengström, on toiminut Urholandiassa pitkään ihannevaimon ja perheenemännän roolimallina. Hänen aikalaisensa tunsivat hänet paitsi runoilijan vaimona myös hyvin vieraanvaraisena emäntänä. Hänellä oli myös organisaattorin kykyjä, sillä johti suurta kotitaloutta palvelusväkineen. Fredrika oli myös oman aikansa sivistyneimpiä naisia. Historiamme mukaan paitsi kirjailijana häntä voi pitää myös maamme ensimmäisenä naispuolisena sanomalehden toimittajana. Hän ei muutenkaan istuskellut toimettomana seurapiirirouvana, vaan hän perusti Porvoossa naisyhdistyksen ja varattomien tyttöjen koulun. Pöytälaatikkoon Fredrika kirjoitti kannanottoja naisasiasta, taiteesta ja kielikysymyksestä. Lähimpien ystäviensä seurassa hän puolusti aktiivisesti naimattomien naisten oikeutta täysivaltaisuuteen, samoin kuin naisten oikeutta koulutukseen ja työhön.
 Hän sai Jannen kanssa yhteensä kahdeksan lasta, joista kaksi kuoli hyvin nuorena; toinen yhden vuoden ja toinen kolmen vuoden iässä. Lapset on lueteltu tässä näin (nuorena nukkuneet on merkitty sinisellä):

Runeberg työskenteli elääkseen mm. toimittajana, opettajana, runoilijana ja kirjailijana. Me kaikki toki tunnemme hänet teoksesta Vänrikki Stoolin tarinat, jonka 11-säkeisestä avausrunosta Maamme saatiin myöhemmin Suomen kansallislauluun sanat! Muita julkaisuja ovat mm.  runo Saarijärven Paavo (Bonden Paavo) ja ensimmäinen julkaistu runo Auringolle (Till solen). Runossa Maamme on siis kaikkiaan yksitoista säkeistöä, joista kansallislauluna on opittu tuntemaan ensimmäinen ja viimeinen säkeistö.

Tässä Maamme Cajanderin suomennoksena :

1. Oi maamme Suomi, synnyinmaa,
soi sana kultainen!
:,: Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vettä rantaa rakkaampaa
kuin kotimaa tää pohjoinen,
maa kallis isien. :,:

11. Sun kukoistukses kuorestaan
kerrankin puhkeaa;
:,: viel' lempemme saa nousemaan
sun toivos, riemus loistossaan,
ja kerran laulus synnyinmaa,
korkeemman kaiun saa. :,:

Ja uusi Juhani Lindholmin suomennos (julkistettu 5.2.2007), jota mm. suomalaisuuden liitto ei missään nimessä hyväksy uudeksi Maamme-laulun sanoitukseksi, kuuluu ensimmäisen säkeen osalta seuraavasti:

"Oi maamme, maamme synnyinmaa,
 soi sana kaunoinen.
Ei taivaan alla kukkulaa,
ei laaksoa, ei rantaakaan,
niin armasta kuin pohjoinen
maa on tää isien."

Vänrikki Stoolin tarinain, jonka avausrunosta äskeisessä siis oli kyse, runot pohjautuvat Suomen sotaan, joka käytiin kautta aikain niin ihanan itänaapurimmeVenäjän ja Ruotsi-Suomen kuningaskunnan välillä vuosina 1808 - 09. Sen syttymisen taustasyynä oli Ranskan keisarin Napoleonin politiikka, joka pyrki mannermaan muiden valtioiden auttamana näännyttämään Englannin. Kun Venäjän keisari Aleksanteri I ei saanut sukulaistaan Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolfia suostumaan Napoleonin johtamiin suunnitelmiin, hän aloitti suutuspäissään kostoksi sodan Ruotsia vastaan. Lähes kaikki sodan taistelut käytiin Suomen kamaralla, ja niihin osallistuneiden suomalaisten miehekäs urheus sekä kansan yhtenäisyys maataan puolustaessaan on innoittanut Runebergiä luomaan sankarieepoksensa. Että silleen, on tässä siis puolustettu isäin verellä länsinaapureitammekin! Kunnioitusta, arvoisat Svenssonit, pyydän!

Palataanpa vielä vähäksi aikaa itse sankariimme: Kesäopettajatyönsä jälkeen Runeberg muutti Helsinkiin herran vuonna 1828. Siellä perustettiin pian Jannen avioiduttua 1832 Helsingfors Morgonplad -niminen lehti, jonka ensimmäinen toimittaja Runeberg oli. Alkuvuonna 1837 Runeberg sai Porvoon kymnaasin roomalaisen kirjallisuuden lehtorin viran ja perhe muutti pysyvästi Porvooseen. Saman oppilaitoksen rehtorina hän toimi vuosina 1847-1850. Opetuksensa ohella hän toimitti Borgå Tidning -nimistä lehteä vuosina 1838 – 1839. Runeberg sai kaipaamansa professorin arvon vuonna 1844. Hän toimi opettajana aina eläkkeelle siirtymiseensä eli vuoteen 1857 saakka ja rupesi sen jälkeen toden teolla kirjoittamaan. Kuusi vuotta myöhemmin1863 hän halvaantui saatuaan metsästysretkellä aivoverenvuodon ja sen seurauksena aivohalvauksen ja vietti loppuelämänsä lähinnä vuodepotilaana Fredrikan hoidossa. 

Runebergistä oli lisäksi tullut jo hyvin aikaisessa vaiheessa suosittu myös Ruotsissa, jossa hän kohosi lähes kansallisikoniksi. Ja jopa Venäjälläkin hän saavutti kuuluisuutta 1830-luvulta alkaen. Hänen tuotantoaan on käännetty myös monille muille kielille. Jannen maine kasvoi kasvamistaan ja näin jälkikäteen se vaikutti osittain jopa palvomiselta. Niinpä tämä urho julistettiinkin virallisesti Suomen ensimmäiseksi suurmieheksi!

Kansallissankarimme patsas sijaitsee Helsingissä ja tarkemmin Esplanadin puistossa, toinen Porvoossa. Nämä veistokset on taiteillut hänen poikansa Walter Magnus Runeberg 47-vuotiaana vuonna 1885 kahdeksan vuotta isänsä kuoleman jälkeen. Helsingissä sijaitsevan näköispatsaan jalustan juuressa on karhuntaljaan pukeutunut Suomi-neito,  joka kannattelee kivitauluun hakattuja Maamme-laulun sanoja. Porvoon patsas sijaitsee Runebergin puistossa ja on kohteensa näköispatsas korkealla jalustalla ilman neitoja juurella, sniif! Sankarimme hauta on Näsinmäellä..

Tunnettuja Jannen teoksia ovat mm:

Tässä lisäksi hieman juonentynkää  Runebergin yhden kuuluisimmista roolihenkilöistä eli oikein Urhoklubimaisen asenteen omaavasta Sven Tuuvasta (Dufva) (vaikkei Sven mikään älyn jättiläinen ollutkaan) : 


Kuva: Juliste Sven Tuuvasta, mallina ollut ilmiselvästi Veikko Sinisalo

Sven Tuuva on köyhän kruununkersantin nuorin poika. Hänellä on jättiläisen voimat, mutta lapsen mieli. Hän tekee aina kaiken väärinpäin. Kun idän vihollinen uhkaa maata ja Suomi on vaarassa joutua Venäjän vallan alle, myös Sven kutsutaan aseisiin. Sota syttyy ja taistelujen uuvuttamat, ylivoiman edessä pakenevat suomalaiset joutuvat saarroksiin. Vihollista pidättelee enää kapea silta. Luotisade kaataa miehiä ja muiden perääntyessä Sven astuu yksin eteenpäin, siltaa puolustamaan.

Veikko Sinisalo yksinkertaisena Tuuvana
Kuva: Tuuva Veikko Sinisalon tulkitsemana.
 Tämän artikkelin kirjoittajalla on muuten ollut kunnia
 tavata tämä Sinisalo pariinkin otteeseen 1970-luvulla!
 Hän oli todella upea runonlausuja ja hieno persoona!

Ja näin siis J.L.Runeberg kirjoitti alun perin ruotsiksi, ja alla on siis siitä suomennos, se vanha sellainen. Kyllä itse asiassa tuntuu aika oudolta se "uusi oikeampi" suomennos joka julkistettiin 5.2., vielä oudommalta uudelleen nykysuomennettu Maamme-laulu, huh hui. Mutta asiaan, tässä alkuperäinen suomennos Sven Tuuvasta:

Ja näin siis Runeberg kirjoitti:

Sven Tuuvan isä, kersantti ja ukko harmaja,

Ol’ ollut Kustaan sodassa, jo silloin vanhana,

Maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen,

Ja lasta häll’ ol’ yhdeksän ja nuorin niistä Sven.

Älyä kuinka äijällä lie ollut itsellään

Jaella lapsijoukolleen, ei tiedä yksikään;

Vaan vanhemmille varmahan lie liiaks antanut,

Kun viimesyntyneelle ei kuin hiukka piisannut.

Sven Tuuva tuli kuitenkin väkevä, harteva,

Kuin orja raatoi pellolla ja kaatoi kaskea,

Ol’ iloisempi, nöyrempi, kuin moni viisaskaan,

Ja kaikkiin töihin saatihin, ne teki väärin vaan.

”Mi, Herran nimeen, poikasein, sinusta tulleekaan?”

Näin ukko Tuuva useinkin saneli tuskissaan.

Kun laulu tää ei loppunut, Sven maltin menettää,

Ja itse käypi miettimään, min parhain ymmärtää.

Kun tuli Tuuva kersantti siis kerran jällehen

Ja laski vanhaa virttähän: ”sä miksi aiot, Sven?”

Niin aivan ukko ällistyi, kun poika aukaisi

Leveän leuan, vastaten: ”no, sotamieheksi!”

Tuohonpa vanhus viimeinkin jo virkkoi pilkalla:

”Sä lurjus sotamieheksi, no huuti, tolvana!”

”Niin”, lausui poika, ”'väärin teen, min täällä tehnenkin,

Ehk’ eestä kuninkaan ja maan tok’ kuolla osaisin.”

Siit’ ukko Tuuva hämmästyi ja heltyi itkemään;

Sven otti pussin selkähän, läks’ joukkoon lähimpään.

Hän mitan täytti, terve ol’, jo kyllä siinäkin,

Siis rekryytiksi paikalla pääs’ joukkoon Dunckerin.

Nyt tuli Tuuvan oppia myös sotatemppuja,

Se omituist’ ol’ laatuaan ja hauskaa katsella:

Korpraali huusi nauraen ja nauroi huutaen,

Sven toimessa ja leikissä ol’ yhtä totinen.

Niin harjoituksiin uuttera ei ollut yksikään,

Hän maata polki tömisti ja astui hiessään;

Vaan käännöstä kun käskettiin, hän pettyi ainiaan,

Käv’ oikeaan ja vasempaan, päin vastoin yhä vaan,

”Olalle pyssy”, ”kunniaa” hän näytti oppineen,

Ol’ laskevinaan painetin ja pyssyn jalalleen;

Vaan ”kunniaa” kun huudettiin, hän laski painetin,

Kun pyssy piti jalallen, olalle lensikin.

Näin tuli Tuuva kuuluksi ekseerauksestaan,

Ja kaikki, miehet, päälliköt, ne häntä nauramaan.

Mut vakaana hän astuu vaan, ei suutu leikkihin,

Ja toivoo aikaa parempaa – niin sota syttyikin.

Kun joukon tuli lähteä, niin miehet miettimään,

Sven liekö kyllin viisaskaan sotahan lähtemään.

Hän antoi heidän tuumailla ja arvel’ itse vaan:

”Jos muiden kanss’ en mennä saa, tot’ yksin mennä saan.”

Hän laukun, pyssyn kuitenkin sai pitää luonahan,

Työt rengin teki leirissä, sodassa sotijan;

Vaan pamaukset, tappelut, tek’ yhtä toimessaan,

Eik’ ollut arka milloinkaan, jos hupsu toisinaan.

Palausmatkaa tehtihin ja Ryssät ahdisti,

Nyt Sandels pitkin jokea pois kulki hitaasti.

Porrasta myöten piankin ol’ yli mentävä,

Ja siellä seisoi miestä vaan noin parikymmentä.

Kun muut’ ei heillä toimena pait tietä korjata,

Työn tehtyään he levähti sodasta kaukana

Ja talossa nyt nauttivat, mi tarjon’ oli vaan.

Sven Tuuva myötä oli myös, hän pantiin passaamaan.

Mut toiseks muuttui, törmältä kun täyttä vauhtia

Tul’ ajutantti Sandelsin, hevonen vaahdossa;

”Jumalan tähden, portaallen, aseisin”, huusi hän,

”Vihollisjoukon tiedetään täst’ yli pyrkivän.”

Päämiehelle hän lisäsi: ”te silta purkakaa,

Jos voitte, muuten viimeiseen verehen taistelkaa!

Hukassa kaikk’ on, taaksemme jos Ryssät pääsevi;

Apua saatte, teille tuo sit’ itse kenraali.”

Hän riensi pois. Vaan väki viel’ ei pääsnyt sillallen,

Kun toisell’ oli rannalla jo joukko Ryssien.

Se laajeni, se taajeni, se tähtäs, laukaisi,

Jo Suomalaista kahdeksan ens’ tuli korjasi.

Ei hyvä ollut viipyä, jokainen säikähtää,

Taas paukkaus ja jäljille vaan viisi miestä jää;

Nyt toteltiin, kun käsky soi: ”pois pojat, takaisin!”

Sven Tuuva yksin hairahtui ja laski painetin.

Myös käännöksensä taaksepäin ol’ eriskummainen,

Peräymään kun käskettiin, hän riensi sillallen;

Hän seisoi siinä jäykkänä, vakaana, vanhoillaan,

Kaikille valmis neuvomaan paraita temppujaan.

Ei aikaakaan, niin Tuuva sai jo näitä osoittaa,

Kun vihollinen sillallen samassa kiiruhtaa;

He ryntäsi yks kerrallaan, vaan heistä joka mies

Sai oikeaan ja vasempaan, niin että tempun ties.

Käsillä tätä karhua ei voitu kukistaa,

Mies lähimmäinen luodilla hänt’ aina varjoaa,

Mut Ryssäin kiihtyy rohkeus, kun toivo pettävi;

Nyt Sandels tuli, huomasi kuin Tuuva taisteli.

”Hyv’ on” hän huusi, ”kestä vaan viel’ aikaa hetkinen,

Äl’ yli päästä Piruja, sä poika urhoinen!

Niin Suomalainen taistelee, se vast’ on soturi,

Avuksi hälle rientäkää, tuo meidät pelasti.”

Ja Ryssät huomas rynnäkön jo turhaks käynehen,

Vihollisjoukko kääntyi pois hitaasti kulkien;

Nyt Sandels hyppäs ratsultaan, tul’ alas rantahan

Ja kysyi miestä, sillalla mi nähtiin sotivan.

Sven Tuuva hälle näytettiin, hän oli taistellut

Kuin aika mies, nyt taistelu jo oli loppunut.

Hän näytti siihen nukkuneen, lepäävän leikistään,

Eik’ ollut vakavampana, vaan vaaleemp’ entistään.

Ja Sandels silloin kumartui kuollutta katsomaan,

Ei tuntematon ollut mies, vaan tuttu vanhastaan,

Mut alla hänen rintansa punoitti nurmi nyt,

Ol’ luoti käynyt sydämeen, jo veri ehtynyt.

”Tuo luoti, sit’ ei kieltää voi, ties’ kuinka kohtasi,

Enemmän tiesi se kuin me”, niin lausui kenraali,

”Ei kajonnut se heikkohon ja huonoon otsahan,

Se parempahan pyrki vaan, lens’ jaloon rintahan.”

Ne sanat sotajoukossa levisi yleiseen,

Jokainen myönsi Sandelsin tok’ oikein lausuneen:

”Kyll’ ajatust’ ei Tuuvalla lie liiaks’ ollutkaan,

Pää oli huono”, arveltiin, ”mut sydän paikallaan”.

 

Ajattelun aihetta antoi perustajajäsen UJ

 

<-Paluu HISTORIA-osaston pääsivulle                            Sivusto © Juha Räty