Jalopeura               URHO-KLUBI     Leijona ja Eugen Schauman

Arvoisat kansalaiset!

Kära medborgare!

HISTORIAOSASTO

Itsenäisyyden ajan ensimmäinen hallitsijamme, diktaattori Kullervo Manner

Kullervo Achilles Manner (syntyi 12. lokakuuta 1880 Kokemäellä, kuoli Neuvostoliitossa 1939) oli suomalainen toimittaja, kansanedustaja, SDP:n puheenjohtaja vuosina 1917-1918 ja Suomen kommunistisen puolueen perustajajäsen vuonna 1918 ja puheenjohtaja vuosina 1920-1935 (tosin hän oli tuolloin Neuvostoliitossa).

Valmistuttuaan ylioppilaaksi vuosisadan vaihteessa1900 Kullervo Manner työskenteli toimittajana ja päätoimittajana Porvoossa, josta hän siirtyi toimittajaksi Helsinkiin. Vuonna 1911 Manner oli vankilassa ja kakun syyksi mainitaan majesteettirikos. Manner oli Sosialidemokraattisen puolueen kansanedustaja Uudenmaan läänin vaalipiiristä vuosina 1910–1914 ja 1917. 
Kuva Mannerista alla, lähde: Neuvostoarkistot PD-USSR.

Kullervo Manner, diktaattori

Stalin tarjosi Suomen "sielunveljilleen" apua 1917 vuoden marraskuussa: "...kelpaa ainoastaan yksi menettelytapa, Dantonin menettelytapa", minkä vuoksi suomalaisilta tovereilta vaadittaisiin nyt "uskallusta, uskallusta ja vielä kerran uskallusta." Ja lopuksi Stalin lausui: "Jos te tulette tarvitsemaan meidän apuamme, niin me tulemme antamaan sitä veljellisesti ojentaen teille kätemme. Tästä voitte olla varmat." Sosialistijohtajien enemmistö Suomessa ei onneksi kuitenkaan vielä ollut kypsynyt "jyrkkään ja horjumattomaan toimintaan", eikä se niin ollen halunnut turvautua Dantonin menettelytapoihin, hirsipuutuomioihin ja giljotiiniin.

 Nousua Suomen diktaattoriksi edelsivät Trotskin Mannerille 28.12.1917, kolme viikkoa Suomen itsenäisyysjulistuksen jälkeen, suuttuneena sanomat sanat: "Ikipäivänä ei tulla unohtamaan sitä, että marraskuussa ette ottaneet valtaa käsiinne!" Niinpä Suomen sisällissodan alettua 27.1.1918 hänet nimitettiin 28. tammikuuta 1918 kansanvaltuuskunnan puheenjohtajaksi ja samalla diktaattoriksi. Hänelle annettiin 10.4.1918 täydet diktaattorin valtuudet, joita hän ei kuitenkaan koskaan ennättänyt juurikaan käyttää. Oikeudenmukaisesti ajateltuna hän oli siis itsenäisen Suomen ensimmäinen nimitetty hallitsija, vaikkakin hänen valitsijansa eivät virallisesti edustaneet koko kansakuntaa.

Saman vuoden huhtikuussa Mannerista tuli punakaartin ylipäällikkö. Sodan jälkeen Manner pakeni Neuvostoliittoon, missä hänestä tuli Suomen kommunistisen puolueen toinen puheenjohtaja Yrjö Sirolan jälkeen sekä Kominternin toimeenpanevan komitean jäsen. Manner erotettiin puolueesta vuonna 1935 ja tuomittiin kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön "luokkavalppauden herpaantumisesta", mutta hän kuoli työleirillä tuberkuloosiin vuonna 1939. Itse asiassa hänet julistettiin tuohon aikaan Suomassa kadonneeksi (tietoa hänen kuolemastaan ei Neuvostoliitosta tullut), ja vasta vuonna 1971 hänet julistettiin kuolleeksi.

Stalinin valtakauden turvallisuuskoneiston poliittisiin vastustajiin suuntaamat väkivaltaiset toimenpiteet huipentuivat 1930-luvun puolivälissä aloitettuihin "puhdistuksiin". Erityisen vainoharhaiseksi Stalin muuttui Leningradin puoluesihteerin Sergei Kirovin murhan jälkeen vuonna 1934. Koska Neuvostoliitossa toimi lukuisa joukko saksalaisten, suomalaisten ja muiden maiden vakoojia, joiden selville saanti oli lähes mahdotonta, Stalin alkoi nähdä vihollisia ja vakoojia sielläkin missä heitä ei todellisuudessa ollut. Samalla Stalin apulaisineen puhdisti puoluekoneistoa ja yhteiskuntaa todellisista ja vähemmän todellisista ideologisista  vihollisista (hänellä siis ei ollut mielikuvitusystävää kuten lapsilla, vaan mielikuvitusvihollisia). Täten tuhannet Neuvostoliittoon paenneet tai muuttaneet suomalaiset kommunistit menettivät henkensä näissä Stalinin vainoissa, yleensä "suomalaisen porvariston vakoojiksi" syytettyinä. 

Näytösoikeudenkäynneissä suurelle joukolle vanhoja puna-armeijan upseereita ja entisille bolševikeille langetettiin kuolemantuomioita. Nimekkäimpiä neuvostouhreja olivat Lev Kamenev, Grigori Zinovjev ja Nikolai Buharin sekä sotilasjohtajista tähtiupseerina pidetty marsalkka Mihail Tuhatševski. Tuomittujen neuvostoupseerien mahdollisia yhteyksiä esimerkiksi Saksan johtajiin ei ole vieläkään selvitetty.

Useita miljoonia ihmisiä ammuttiin julkisesti tai salaa, lähetettiin Siperiaan pakkotyöhön tai sitten he vain katosivat maan päältä. Pelkästään maatalouden pakkokollektivisointia seuranneessa nälänhädässä kuoli noin seitsemän miljoonaa ihmistä vuosina 1930-1933. Eri arvioiden mukaan vuosien 1929-1939 kokonaisväestönmenetys oli noin 15-20 miljoonaa henkeä.

Ajattelun aihetta antoi perustajajäsen UJ

 

<-Paluu HISTORIA-osaston pääsivulle                            Sivusto © Juha Räty